Gunilla käveli rannalla, kohti ryteikköisempää puolta siitä. Hän oli jättänyt Maritin Svenin huomaan mennäkseen setvimään ajatuksiaan kaikessa rauhassa, mutta siitä huolimatta häntä vaivasi kummallinen tyhjä olo, ihan kuin kaikki ei olisi oikein ja jokin vääristymä olisi luonut epätodellisen taskun normaaliin elämään. Suolainen tuuli yritti siistiä Gunillan ristiriitaisia mietteitä samaan kimppuun ja juuri tuulen merellinen löyhähdys sai hänet palaamaan todellisuuteen. Oliko kaikki kuitenkin kaukaista unta, josta pieni nipistys herättää? Gunilla alkoi katsella häikäisevän siniselle taivaalle ja toivoi näkevänsä enkelin tai vaikkakin lentävän lehmän, joka tukisi kuvitelmaa. Eiväthän kaksi sylivauvaa saanet jäädä todellisessa maailmassa puoliorvoiksi!
   Gunillan paljas jalka osui johonkin meren tuomaan esineeseen aivan vesirajassa. Hän katsahti jalkoihinsa ja sai nähdä pienen, punaisen remmikengän, josta meri oli riepottanut irti soljen ja saanut herttaisen rusetin vinksottamaan hivenen. Gunillaa ihmetytti todella, miten tuollainen länsimaisen hapatuksen luoma esine oli voinut ajautua trooppisen paratiisisaaren rantaan, saaren, jonka hiekka oli kuin kahdenkymmenenneljän karaatin kultaa ja jossa trooppisten lintujen rääkäisyt olivat kuninkaitten valtakäskyjä.
  Siinä kenkä kuitenkin nyt oli ja kun Gunilla kumartui ottamaan sitä käteensä, hänen silmiinsä osui toinen samanlainen. Mukana oli myös jalka - ja ruumis.
   Gunilla huudahti kauhuissaan. Ruumiin täytyi kuulua lapselle, tarkemmin ajatellen sille hollantilaiselle pikkupirpanalle, joka oli oksentanut partaan yli myrskyn puhjetessa. Ei kai hän voi olla kuollut, Gunilla parahti mielessään. Häntä halutti yhtä aikaa oksentaa ulos vihoviimeisetkin rippeet mahalaukustaan ja toisaalta hän halusi auttaa epätoivoisia vanhempia kantamalla pienen ruumiin haudattavaksi.
  Tytön suupielista valui merivettä ja hän korahti heikosti. Hän liikutti varovasti jalkaansa ja lysähti taas liikkumattomana maahan.
  Gunilla säntäsi auttamaan ja hakkasi lasta selkään niin, että vettä suorastaan purskui ulos suusta. Tämä lapsonen jäisi henkiin, jos se hänestä riippui.

    " Haavoittunut! Tulkaa auttamaan!" Gunilla raakkui rannalta. Hän heilutti epätoivoisesti käsiään ja kannatteli samalla poloista tyttöä. Lapsi yski ja kakoi veristä limaa pahoinvoivan näköisenä. Elämöinti ei onnistunut houkuttelemaan ketään apuun, joten Gunilla yritti yksin raahata vanhalta tupakoitsijalta kuulostavaa pikkuista leiriin. Hän näki, kuinka siellä oli hänen poissaolonsa aikana koottu suunnaton kokko pelastajien huomion herättämiseksi. Kaikki haaksirikkoutuneet olivat kokoontuneet sen ääreen ja huusivat keuhkojensa edestä. Muutamat pälyilivät horisonttiin. Kertakaikkisen hullua puuhaa, jupisi Gunilla mielessään.
  Lopulta joku hahmo kääntyi kävelemään kohti Gunillan ja tytön muodostamaa rähjäistä parivaljakkoa. Kun  hahmo lähestyi, Gunilla huomasi sen olevan kapteenin kaunis vaimo, Lotus. Gunilla pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja laski potilaansa maahan.

 "Tyttöön on pesiytynyt vihamielinen henki, koska hänen vanhempansa ovat kuolleet, mutta heitä ei ole haudattu. Lisäksi hänessä on meren vihaa. Tarvitaan vain oikeita yrttejä ja sieniä, sekä vanhempien hautajaiset, että hän paranee. Merelle täytyy pitää lepytysseremonia, muuten se vainoaa meitä ikuisesti. Asia kyllä hoituu," Lotus kuiskasi oudolla, yhtä aikaa reippaalta, käheältä ja salamyhkäiseltä kuulostavalla äänellään saatuaan kasvojen merkit luettua tytöltä. Tytön nimeksi oli paljastunut Lisette, kun Lotus oli löytänyt hänen taskustaan meren riepotteleman pikku muistivihon, jossa luki vaappuvalla ja tuhruisella käsialalla Lisette. Gunillaa epäilytti thaimaalaisen latelema hölynpöly, mutta tuntui lohdulliselta, että edes joku sakista oli lääkintätaitoinen. Toivottavasti puheet vainajista eivät pitäisi paikkaansa, sillä yhdetkin hautajaiset olivat olleet jo liikaa.
   Lotus puhdisti nyt tytön kasvoissa olevaa naarmua kasvinlehdistä ja merivedestä keitetyllä hauteella ja tyttö yski koko toimituksen ajan raivokkaasti. Gunilla auttoi parantajaa pitämään potilasta pystyssä ja rauhoitteli Lisetteä hyräilemällä.
  Seuraavaksi oli vuorossa pahojen henkien karkoitus, sitten Lotus läimi kipakalla kämmenellään Lisetteä selkään niin, että viimeinenkin vesipisara tuli kaottua ulos. Kun kaikki toimenpiteet oli suoritettu, naiset kantoivat uupuneen lapsen lehtikatoksen varjoon nukkumaan. Siellä ei vieläkään ollut paljoa väkeä; suurin osa oli vielä elämöimässä rannalla. " Mitä nuokin tuolla meluamisella luulevat saavuttavansa", Gunilla närkästyi ja lateli Lotukselle vielä pari painokelvotonta sadattelua pelastautumisyrityksestä. He puhisivat ja paheksuivat vielä kotvan, kunnes huomasivat, että nuotion äärellä nuokkui ihmisiä. Siellä olivat Gunillan mies ja lapset, laivapoika, joka nukkui ja kuorsasi rohisevasti sekä norjalaispariskunta. Kapteeni korjaili ja laajensi risumajaa. Norjalaisnainen tervehti kolmikkoa nyökkäämällä vaisusti. Gunilla arvasi, ettei nainen ollut nähnyt vielä heidän pikku "tuliaistaan". Ehkäpä sitä ei silti kannatanut vielä paljastaa, sillä norjalainen näytti aivan viime tippaan puserretulta, auringon käristämältä ja ennen kaikkea rähjäiseltä. Hänen punertava kiharapehkonsa roikkui kasvoilla ja kädet roikkuivat vetelinä valuen. Muut näyttivät aivan yhtä uupuneilta. Sven, Rolf ja Marit tervehtivät laiskasti örähtäen. Rolf virkkoi janon ohentamalla äänellään: "Gunilla! Kuka tuo lapsi on? Missä olet viipynyt?" "Tässä on Lisette, ilmeisesti niiden hollantilaisten lapsi. Hän löytyi rannalta sangen huonona, mutta vesi ja ruoka tekevät taatusti ihmeitä," Gunilla vastasi. Hän jatkoi kuiskaten: "Kun raahasin tyttöä rannalta, tuo thainainen tuli lääkitsemään häntä perinnekonstein. Se oli periaatteessa hyvä asia, mutta ennustushöpinät, joita hän houri silloin, karmivat totisesti minua. Hän väitti, että tytön vanhemmat ovat kuolleet!" Sven huokaisi syvään ja raskaasti: "Siihen tämä alakulo liittyykin. Rannalta löytyi - niin, tiedät kyllä mitä. Kao on jo kaivamassa kahta kuoppaa." Gunillaa puistatti. Nainen olikin ollut oikeassa! Toivottavasti he pääsisivät pian tästä pirullisesta kuolemanloukosta.

Miriami havahtui auringon ensi säteiden räkötykseen. Taivas oli täysin pilvetön, ja ilma oli samanlainen kuin eilen aamulla. Täydellinen. Ei olisi voinut silloin uskoa, mitä iltapäivällä tulisi tapahtumaan. Miriami veti ylleen villatakkinsa ja sitoi sandaalien nauhat kiinni. Majasen eteen oli sytytetty nuotio, kun hän oli mennyt nukkumaan, ja nyt siitä oli jäljellä enää muutama punainen, hehkuva piste mustassa hiilessä. Miriami kiskoi matalasta palmusta muutaman kuivahtaneen lehvän, ja alkoi pilkkoa niitä pieniksi sytykepaloiksi. Hän laittoi palat nuotion rippeisiin ja puhalsi. Ei tapahtunut mitään. Miriami veti keuhkonsa täyteen kosteanlämmintä ilmaa ja puhalsi uudelleen niin että sadun paha susikin olisi ollut kateellinen. Keltainen lieska välähti lehtien välissä. Tulta! Miriami kasasi kaikki lehdet paikkaan, jossa tanssi alati kasvava liekki. Hän oli melko ylpeä itsestään. Tämä seikkailuhan alkoi hyvin. Istumapöllin takaa löytyi ajopuun pökkelö. Miriami katkoi siitä latvan ja asetteli tuleen. Jokohan pian Morten ja Bernhard, se unikeko, heräisivät? Miriami käänsi katseensä kohti nousevaa aurinkoa ja tervehti sitä mielessään. Hän ei osannut sanoa, oliko tämmöinen ekstra hyvä vai paha lisä lomanvietossa. Olihan hän aina janonnut jotain jännitystä tylsän turvalliseen ja tavalliseen elämäänsä! Nyt pitäisi nauttia, kuitenkin pian saapuisi helikopteri ja rannikkovartioston vene viemään heidät pois. Jos Morten ei olisi ollut mukana, Miriami olisi jopa voinut ajatella tänne jäämistä. Miriami lakkasi unelmoimasta, kun majasta alkoi nousta naisen hahmo. Ei tämä aamu kuulunut pelkästään minulle, Miriami sätti itseään. Nainen tuli nuotiolle ja asetti lämmenneelle rantahietikolle, tulen viereen, hameensa kuivumaan. Miriami tunnisti vieruskaverinsa norjalaiseksi Rebeccaksi. "Huomenta", Rebecca sanoi huonolla englannilla. "Huomenta vain. Onko siellä muita hereillä?", kysyi Miriami. "Eipä kai. Lapsi vain parkui, siinä minun lähellä", kertoi Rebecca. "Kaunis paikka tämä", Miriami lausahti ja viittoili koko rannan suuntaan. Kun he olivat saapuneet, oli satanut rankasti eikä kukaan ollut tarkemmin silmäillyt rantaa, jolla he olivat. Nyt oli aikaa katsella ympärilleen. He olivat nyt ainakin kilometrin mittaisen, valkoisen hiekkarannan keskellä. Hiekan jälkeen tuli muutaman metrin vyöhyke pitkiä, täydellisiä kookospalmuja, ja sen jälkeen alkoi sankka pusikko täynnä ties mitä kasveja ja ötököitä. Sinne Miriamilla ei erityisemmin tehnyt mieli. Rebecca nyökytteli päätään.
   Majasta vääntyi taas ylös muutama ihminen, tällä kertaa kaksi aikuista ja noin kahdeksanvuotiaan kokoinen lapsi. Aikuiset rupattelivat keskenään englanniksi ja poikalapsi oli kumartunut kevyesti ja tuijotteli merilevän peitossa olevia, mustia lenkkikenkiään. Toisen aikuisista Rebecca tunnisti ruotsalaiseksi Sveniksi ja toinen, ainakin korostuksesta päätellen, amerikkalaiseksi. Amerikkalaismiehellä oli ryvettynyt havaijipaita ja surumielinen, alistunut ilme. Tropiikin hyttyset olivat yön aikana iskeneet miehen vaaleaan hipiään ja siinä punoitti nyt ilkeännäköisiä paiseita ja paukamia.
  Sven yritti selvästikin piristää jenkkiä, mutta hän ei nauranut Svenin kaskuille, joten tämä hymyili vain vaisusti ja vaikeni. Joukko jatkoi matkaa hiljaisuuden vallitessa. Pieni poika tarttui amerikkalaismiehen käteen ja kuiskasi jotain.
   "Hei, te kaksi siellä, tulkaa nyt pian rannalle, tuon veteen rojahtaneen palmun juurelle. Siellä on jonkinlainen kokous meneillään," laivapoika kehotti hermostuneesti solkaten. Miriami näki, että nuorukaisen kylki oli sidottu Rolfin punaisella Beatles-paidalla ja hän pelkäsi pahoin, että kääreen alta paljastuisi häijynnäköinen, ajetttunut haava. Haju, joka pojasta uhkui, ei ainakaan hälventänyt epäilyksiä. Miriami nyökkäsi pojalle ja vastasi: " Tulemme sinne heti."

       Kaoa hermostutti kovasti. Ehkäpä hautajaisten ja kokouksen järjestäminen ei ollutkaan ollut mikään loistoajatus. Jotain tietoa asiakkaille kuitenkin oli annettava, ja kuuluihan Paulin päästä kunnolliseen lepoon ettei hänen henkensä vaivaisi heitä vaan saisi rauhaisan levon. Jos tällä villiintyneellä seudulla rauhasta voitiin puhua; myrskyt raivosivat harva se viikko ja villit pedot laukkasivat samettisissa öissä tuoretta verta janoten. Toivottavasti pelastajat kiirehtisivät!
    Kaon mietteet katkaistiin, kun äreän näköinen eurooppalaismies käveli kohti puhisten ja lyhyitä, hienostuneesti ja moitteettomasti leikattuja viiksiänsä sivellen. Tuo hivenen salonkikelpoiseksi hiottua sarvikuonoa muistuttava ilmestys suorastaan tihkui kärsimätöntä inhoa ja ärtymysta. Juuri, kun Kao oli aloittelemassa kohteliasta keskustelunavausta miehelle, tämä sysi hänet syrjään ja aloitti kantavalla, tärkeilevällä äänellä lipevän puheenpoikasen jo paikalle kerääntyneille ihmisille: "Hyvät kanssakävijät! Meitä on kohdannut suuri epäinhimillisyys tänä kauhun päivänä - itse asiassa eilen, mutta teemmehän me kaikki pieniä erehdyksiä," mies väläytti epäsiistin ja läpinäkyvän markkinointihymyn, joka kuvotti Kaoa. " Jatkaakseni, niin, vaikka tällainen tragedia kosketti meitä jokaista, eräät eivät kyenneet toimimaan asian edellyttämällä tavalla. Ottaisimmeko esimerkkinä kapteenin? Hän ei ole vieläkään järjestänyt asianmukaista informaatiotilaisuutta, ja hänen toimintansa ei vastannut Britannian kunnianarvoisan kuningattaren säätämää kapteenin auttamisvelvollisuutta onnettomuustapauksessa. Haavoittuneet eivät ole päässeet sairaalahoitoon, merkkitulta tai savupatsasta ei ole järjestetty pelastajien töiden helpottamiseksi. Puhumattakaan kriisiavusta tai vainajan kristillisestä pyhittämisestä. Tällaisessa valitettavassa tapauksessa kapteenin olettaisi nimittävän jonkun vastuullisemman henkilön, korvausta vastaan tietysti, yleistä mielipidettä apuna käyttäen hoitamaan asioita niiden vaatimalla tavalla. Ehdottaisin, että-" mies papatti, kunnes ruotsalaisen pojan vinkuva ja tärisevä ääni lävisti nasaalina tasaisen virran: " Et voi väittää mitään tuollaista," poika raakkui heikolla englannilla. " Kapteeni pelasti monien hengen omaansa uhmaten ja nyt sinä  vain haukut häntä!  Mitäpä teit itse, paksu virkamies? Lähinnä keskityit oman rasvaisen nahkasi säästämiseen ja mitä pelastamiseen tulee, sinun suurin saavutuksesi sillä saralla oli eukkosi helminauhan löytäminen. En yhdy mielipiteeseesi!"  ruotsalainen sylkäisi kohti puhujaa. Muutamat  taputtivat ja vislasivat. Rebecca solkkasi norjaksi ylistystä pojalle. Poika näytti hetken hämmentyneeltä, ikään kuin olisi itse kummastellut omia sanojaan, ja luikki sitten isänsä selän taakse piiloon. Kao näytti saaneen äänensä takaisin ja hän aukaisi viimein suunsa. "Me olemme pitäneet nuotiota yllä koko yön, mikä merkkituleen tulee. Ensiapua annetaan kyllä sen mukaan, mitä osataan, mutta siihen välttämätöntä tarpeistoa ei ole. Ja ehdotuksesi asioiden hoitoa koskien, te ette ainakaan tule pääsemään päättämään, sillä täällä on monia kokeneita luonnossa liikkujia, ja heitä tulemme tarvitsemaan. Siis, meillä on paljon tehtävää!" Kao puhkui ja väkijoukko mumisi hyväksyvästi. Norjalaismies viittoi itselleen puheenvuoroa ja aloitti sitten voimaakkaasti murtavan puheen: "Meillä on täällä kuollut ihminen. Haudatkaamme hänet ensin ja yrittäkäämme sitten pelastautua!" Pian ilmassa huiski huitovien käsien armeija, kun jokaisella tuntui olevan jotain painavaa sydämellään. Kao astui ihmispiirin keskellä olevalle laakealle kivelle ja pyysi huomiota. "Ihmiset! Meidän on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Ensimmäinen kysymys: Kuinka monta matkustajista on kuollut tai kadonnut?" Pari kolme surullisen näköistä nosti kätensä, Louise yhtenä heistä. Kao antoi hänelle vuoron puhua. "Mi-minun mieheni ja 6-vuotias tyttäreni katosivat myrskyssä, eikä heistä ole kuulunut mitään. Onko teillä antaa minkäänlaista tietoa heistä, elävinä tai kuolleina?" Nainen niiskaisi kuuluvasti ja heijasi pientä poikaa, melkein vauvaa, sylissään. Kao luuli oksentavansa. Miten hän oli saattanut tuoda nämä ihmiset näin kauheaan tilanteeseen? Nyt hänen oli vähintään pidettävä heistä hyvä huoli. Nainen katsoi Kaoa kuin tämä olisi voinut muuttua hänen kuolleeksi miehekseen ja kadonneeksi lapsekseen. Totuus pitäisi kertoa. Kao laski päänsä alas. "Löysin eilen rannalta miehen ruumiin. Hänellä oli ruskeat hiukset ja vihreä, hihaton paita yllään", hän sanoi. Naisen kasvot muuttuivat ensin valkeiksi, sitten hän lyyhistyi ja peitti kasvonsa vapaalla kädellään. Lotus kietoi kätensä hänen ympärilleen ja talutti Louisen kauemmas piiristä. He istuivat majan reunalle, ja sitten Kao käänsi katseensa.

Väkijoukko seisoi iäneti kovalla työllä kaivetun hautakuopan edustalla. Pertti ryki vakavan näköisenä kurkkuaan ja aloitti. "Tähän siunaamme tänään Paul Edward Cooperin, perheenisän ja poliisin. Nukkukoon hän rauhassa maan povessa, ja antakoon Jumala hänen vaimolleen ja kahdelle lapselleen voimia jatkaa ja elää. Tuntekoon koko Englanti tämän surun päivänä, ja liehukoon nyt liput puolitangossa, vaikka meillä ei lippuja saatikka tankoja olekaan. Kunnioittakaamme Paulin muistoa hetken hiljaisuudella", hän sanoi ja risti kätensä resuisen paidan päälle. Kao, Calle ja Sven alkoivat lappaa maata takaisin kuopan päälle, aivan hiljaa. Louise istui kaatuneen puun rungolla täysin hajonneen näköisenä. Lotus piteli sylissään hiukan rimpuilevaa Deania, ja Delilah seisoi tanakoilla pikku koivillaan haudan reunalla hoippuen. "Isi. Isi! ISI!" Moni kuului nieleskelevän itkua, ja Pertti alkoi taas puhua kumisevalla äänellä, aivan kuin hänen henkensä ei olisi ollut puheessa mukana. "Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Tämä oli Jumalan tahto. Meidän pitää vain jatkaa elämää, minne se ikinä sitten viekään", hän sanoi ja painoi sitten päänsä. Ihmiset vilkaisivat Paulin levollisia kasvoja vielä viimeisen kerran ja kulkivat vakavina pois.

Lilja ja Rolf heräsivät vierekkäin lehtikatoksen suojista. Lilja nousi ylös nolona.
Hänen vaatteensa olivat märät ja raskaat ja häntä palelsi. Hän ihmetteli, miten oli voinutkaan joutua tällaiseen paikkaan, kunnes muisti myrskyn ja rantautumisen, kuinka hän oli tuupertunut hietikolla ja hänet oli raahattu... ilmeisesti tänne. Ympärilleen vilkaistessaan hän näki Rolfin lisäksi majassa muitakin ihmisiä. Voileipärosvo, pikkuinen tytöntyllerö ja hienostuneessa leningissä keikistellyt hapannaama nukkuivat rauhallisesti, mutta mehubaarin raskaana oleva tarjoilija ja isä rupattelivat pientä lasta keinuttavan nuoren kiharahiuksisen eurooppalaisnaisen kanssa.
   Isä! Lijan mieleen tulvahti suolanmakuisia muistikuvia siitä, miten hän oli huudellut isää ja vain meren pauhu oli vastannut. Siinä isä sitten olikin, ilmielävänä värjöttelemässä räiskyvän nuotion loisteessa, liekkien valo punareunaisista silmistä heijastuen. Näky oli kauniimpi kuin lumoavinkaan kukka.
  Isä huomasi Liljan ja kohotti katsettaan. " Ai, heräsit jo. Tule nuotion ääreen, se lämmittää sillä välin kun me odotamme pelastajia. Joudumme ehkä odottelemaan pari päivää, ja sinun on parasta olla saamatta nuhaa siinä ajassa!"
 Lilja ei tiennyt mitä vastata. Toki hän oli helpottunut nähdessään isän olevan kunnossa, muttei tohtinut ruveta vuodattamaan tuntojaan vieraiden ihmisten edessä. Onneksi pian pääsisi siskon luo ja äidin turvalliseen syliin. Liljan silmät tuntuivat olevan täynnä jotakin kuumaa, ja pian se valui poskillekin. Entä jos hän ei enää ikinä näkisikään siskoa, tai äitiä? Entä jos he jäisivät tänne nalkkiin? Isä tuntui arvaavan Liljan ajatukset ja tarjosi tälle syliään. Lilja empi hetken, mutta sujahti sitten isän merilevältä ja väsymykseltä haiskahtavaan otteeseen. Isäkin tärisi. "Miten te saitte tulen aikaan?" Lilja ihmetteli ja isä naurahti. "Osaako joku sytyttää sen ilman tikkuja?" Isä hymyili entistä leveämmin. "Tyttöseni, tulitikut löytyivät laivapojan taskusta. Luojen kiitos nulikka vetää sätkää!" Liljakin yritti nostaa suupieliään ylöspäin, mutta ne eivät nousseet. Miksi isä yritti olla niin iloinen? Luuliko hän, että Lilja menisi samaan vipuun kuin taaperoikäiset lapset, joille tämä tuntui olevan kuin suuri seikkailu?

Louise yritti niellä itkua ja hätäännystä. Hän oli kantanut Delilahin omin käsin miesten rakentamaan tuulensuojaan, ja tyttö nukkui nyt rauhallisen näköisesti. Deankin tuhisi siskonsa vieressä. Mutta missä oli Daisy? Myrskyn rikkoessa aluksen Louise oli napannut Deanista kiinni ja uinut tämä otteessaan  etsien jotain, johon tarrautua. Hän oli löytänyt pikku lautalle, jonne muutkin törmäyksestä selvinneet oli tuotu. Meri oli raivonnut, ja Louisella oli ollut täysi työ pitää itsensä ja Dean kiinni raakapuulautalla. Paulkin oli ilmaantunut lautalle, ja Louisen sydän oli keventynyt hetkeksi. Vaan sitten Paul oli pudottanut pommin; Daisya ei ollut näkynyt missään. Paul oli luvannut vaimolleen tuoda esikoisen nopeasti takaisin ja lopuksi mies oli vielä suikannut suukon Louisen poskelle. Nyt Paulista ei ollut kuulunut pihaustakaan moneen tuntiin, ja Louisea alkoi toden teolla pelottaa. Ei olisi mikään ihme, jos tyttö ja mies olisivat hukkuneet myrskyssä. Louise niiskaisi. Miten hän voisi elää ilman Paulia ja eloisaa, uppiniskaista Daisya? Miten hän selviäisi kaikkein tavallisimmistakin asioista elämässä, kuten lasten nukkumaan laittamisesta, jos yksi sänky olisi lastenkamarissa tyhjä? Miten hän voisi keittää aamulla kahvia vain yhdelle, kun kaikkia kuppeja olisi kaksi samanlaista? Ei tuollaista saanut ajatella.Paulkin vain nauraisi vaimonsa höpsöille kotkotuksille. Louise torjui kaikin mahdollisin voimin pahat aavistukset ja pakotti itsensä nousemaan ylös ja katsomaan kuuta, joka hiljalleen ja nurin päin nousi palmunlehvien yläpuolelle. Suuri nuotio roihusi kurotellen pimenevää taivasta kohti. Pian tulisi säkkipimeää, eikä Paulia näkynyt vieläkään. Mustanpuhuva meri aaltoili kuin uhaten ja vetistä räkänaurua hekottaen.
   Delilah heräsi parkaisten, ja sai Louisen taas valpastumaan. Jokin kahisti lehtiä majan lähellä. Hänhän oli juuri ennen lomailemaan lähtöä lukenut tiedelehdestä pikkulasten telepaattisia kykyjä koskevan artikkelin. Voisiko pensaikossa rapistelija olla Paul? Louisen toiveikas sydän alkoi läpättää.
  Tulijasta uhkui ainakin vahva merellinen lemahdus, pistävä cocktail merilevää ja kastunutta kangasta. Se ei siis ole mikään viidakon vaarallinen otus, tuumi Louise huojentuneena. Hän katseli kuin haukka pienilehtisen, tummamarjaisen pensaan taustaa. Näkyviin raahautui mitä omituisin ihmismutantti; sillä oli tavalliset pää ja jalat, mutta keskiruumis oli liian leveä ja hartiat toispuoleiset. Louise tuijotti epäuskoisena tuota hirviötä. Hän koppasi vielä unisen Delilahin syliinsä kiiresti. Hahmo lähestyi huohottaen ja yhtäkkiä tervehti nuotiolla istuvaa kapteenin rouvaa. Louise tajusi, ettei kyseessä ollut mikään hirviö, vaan itse kapteeni kantaen jotain raskasta. Mies laski taakkansa maahan ja hänen vaimonsa huudahti jotakin kauhuissaan.

"Ruumis!" Lotus kiljaisi epäuskoisena. Hän käänsi katseensa pois maassa makaavasta kuolleesta miehestä. Kao katseli surullisena vaimoaan.
"Hän oli rannalla, tästä muutaman sadan metrin päässä. Oliko hän lautallamme mukana?" Lotus nyökkäsi kerran hyvin vaimeasti, ja Kao näki hänen vapisevan. Hänen omat kätensäkin tärisivät. Eivätkä todellakaan siksi, että olisi ollut kylmä. "Kuka hän on?" Kao kysyi vielä. Lotus näytti jo todella pahoinvoivalta. "Niiden kolmen pikkulapsen isä", Lotus kuiskasi hiljaa, niin etteivät majassa olijat voineet mitenkään kuulla. "Tuolla hänen vaimonsa istuu, tyttö sylissä. Miten me voimme kertoa hänelle tämän? Kun heiltä oli kateissa se pieni tyttökin", Lotus jatkoi ja lisäsi muutaman kuivan ajopuun palasen nuotioon. "Pidetään huomenna hautajaiset", ehdotti Pertti, joka istui Lotuksen vieressä. Hän oli kyllä kuullut pariskunnan puhuvan, muttei ollut ymmärtänyt sanaakaan. Lilja kökötti hänen sylissään kuin kaninpoikanen, tytön sydän pamppaili ja hän vapisi rajusti. Pertti otti Liljan kädestä kiinni. Tyttöraukka oli mennyt jäämään nuotiolle, vaikka Pertti oli pyytänyt häntä menemään uudestaan nukkumaan. Pertti katsahti vaistomaisesti rannekelloaan. Sen ympärille oli kietoutunut ruman ruskea merilevä. Hän puisti levän pois ja yritti tihrustaa pientä kellotaulua. "Puoli kolme Suomen aikaa", mutisi Lilja. Kello oli siis pysähtynyt siihen hetkeen, kun haaksirikko tapahtui. Nyt oli luultavasti ainakin kuusi tuntia, ellei enemmänkin aikaa siitä, kun Pertti, Kao ja muutama muu mies alkoivat rakentaa katosta. He saivat sen melko nopeasti valmiiksi, yksinkertainen kun se oli. Pertti oli kantanut Liljan katokseen nukkumaan, ja jäänyt itse tarkkailemaan tilannetta ja pitämään tulta yllä. Kapteenin vaimokaan ei ollut mennyt nukkumaan muitten mukana, vaan hän oli istahtanut nuotiolle ja oli istunut siinä samassa paikassa siitä saakka. Kapteeni Kao ja norjalainen jässikkä olivat lähteneet etsimään niitä muutamaa, jotka eivät olleet ilmaantuneet pelastuslautan mukana rannalle. Norjalainen oli tullut takaisin noin tunti sitten, eikä hän ollut nähnyt vilaustakaan kenestäkään. Sen oli melkein voinut arvata, sillä sellaisessa merenkäynnissä ihminen oli heittelehtinyt sinne tänne ja edestakaisin. Kao oli palannut juuri äsken kuollut mies mukanaan. Perttiäkin kauhistutti hiukkasen; mitä kaikkea he joutuisivat vielä kokemaan ennen pelastajien tuloa? Miten vainajan näkeminen saattoi vaikuttaa Liljaan? Pertti huomasi tytön nukahtaneen jälleen ja päätti itsekin mennä makoilemaan. Hän raijasi Liljan katokseen, asettui itse tyttärensä viereen ja nukahti lähes tulkoon heti. Tulen loimussa näkyi enää kolme hahmoa: Kao, Lotus ja ikiuneen vaipunut Paul.

Merilinnut kyyhöttivät apeina pienen karin päällä, eikä delfiineitä ollut näkynyt pitkiin aikoihin. Niitä tarkkaillut Louise istui markiisin alla pikku Delilah sylissään. Hän myös seurasi katseellaan miehensä Paulin rauhatonta liikehdintää. Dean önisi rattaissaan, luultasti hän oli taas kastellut vaippansa. Pikkulasten kanssa matkustaminen oli niin rasittavaa. Kohta Daisykin varmasti pelmahtaisi vaatimaan limonaadia tai ainakin ilmoittamaan, mitä muuan sveitsiläismies oli tehnyt. Daisy oli kuuden, Delilah kaksi ja Dean vuotias. Arpajaisista voitettu luksusloma oli ensin kuulostanut upealta ajatukselta, mutta sitten kun selvinnyt, että lentoliput piti itse maksaa ja lapsille piti hankkia passit, Cooperit olivat miettineet pitkään, pitäisikö lainkaan lähteä. Täällä nyt kuitenkin oltiin, avomerellä myrskyn silmässä. Louise pelkäsi itsensä ja perheensä puolesta. Aallot heittivät jo hiukan vettä partaan yli ja aurinkoa ei ollut näkynyt tuntiin. Louise oli yrittänyt saada aikaa kulumaan jutustelemalla viereisen penkin sveitsiläisnaisen kanssa, mutta keskustelu oli tyssännyt Miriamin kehnoon englannintaitoon ja Louisen kiinnostuksen puutteeseen. Louise huoahti tympääntyneenä ja rukoili pelastusta myrskystä.
    Miriami yritti pitää temppuilevaa kaksivuotiastaan Mortenia ojennuksessa. Hänen miehensä oli viskillä uusien lomatuttujensa Svenin ja Pertin kanssa. Morten koikkelehti kannella ja meni leikkimään vieressä istuvan rouvan pikkutytön kanssa.
   Miriami ei pelännyt vaahtoavaa merta, päinvastoin. Hän rakasti seikkailua ja harrasti syöksylaskua ja vuorikiipeilyä. Tai, oli harrastanut ennen Mortenin syntymää. Nykyään hän oli pahainen suklaata mussuttava kotirouva, jolla oli vetyperosidilla valkaistu muotipermanentti. Thaimaan-matka oli merkinnyt seikkailuntäyteisen elämän uutta alkua. Miriami antoi tuulen pörröttää kiharoitaan ja nautti sen uljaasta ujelluksesta.
   Miriamin haaveilut katkaisi laivapojan ilmoitus tuulen vaarallisuudesta ja käsky siirtyä markiisin alla sijaitseville penkeille istumaan. Kylläpä kaikki olivat totisen näköisiä! Nuorta naista alkoi kalvaa epäilys, että muut olisivat oikeassa puhuessaan vaarasta. Mutta, sätti Miriami itseään, vaarahan on aina viehättänyt sinua! Älä pelästy, et ole ennenkään tehnyt niin. Nauti, vielä kun voit! Miriami katseli ihmeissään, kuinka aallot kohosivat hetki hetkeltä korkeammiksi ja kuunteli, kuinka meren ärjyntä kuului aina vain lujempaa ja lujempaa. Kapteeni karjui jotain ilmeisesti kovinkin tärkeää raakalaudasta tehdystä pikku kajuutastaan.

Ensimmäinen valtaisa aalto kasteli lotjan reunukseen nojanneet Liljan ja Rolfin, ruotsalaisperheen samanikäisen pojan. Lilja pärski kotvasen verran merivettä suustaan. Se maistui mudalle. "Myrsky nostattaa pohjahiekan veteen, siksi tämä on näin pahaa", selitti Rolf ja Lilja mulkaisi häntä kiukkuisesti. Mistä tuokin kaiken tiesi? Kauaa ei Lilja ehtinyt Rolfia mulkoilla, sillä laiva-apulainen huuteli heitä lähtemään pois laivanpartaan luota. Juuri ajoissa, nimittäin heti, kun he olivat lähteneet, jättiläismäinen aalto pyyhkäisi laivan kannelle. Se vei mennessään Liljan jaloissa makaavaan limonaadipullon ja kasteli kaikkien jalat. Lilja huuteli ja etsi isäänsä sekaiselta kannelta. Meren ulvonta peitti kuitenkin kaikki äänet, niin vauvojen itkun kuin kapteeninkin karjumisesta käheän äänen. "Kaikki penkeille tai kannen alle! Tuuli yltyy, ottakaa kaikki tavaranne mukaan! Pukekaa lämpimät vaatteet ylle!" Lilja saattoi kuulla kuitenkin laivapojan hätäisen äänen vierestään. Nuorukainen tarttui häntä kädestä ja sanoi: "Vien sinut kannen alle, neiti, ettei tuuli puhalla sinua Borneolle." Apulainen vei Liljan konehuoneeseen. Siellä oli kuumaa ja polttoöljy haisi. Lilja riisui tuulipusakkansa ja aikoi kysyä apulaiselta, missä isä oli, mutta tämä oli jo tiessään.
   Konehuoneeseen saapuivat myös koppava englantilaisnainen ja hollantilainen pikkutyttö isänsä kanssa. Tyttö oli arviolta kahdeksanvuotias ja näytti pahoinvoivalta. Hänen isänsäkin kasvot vivahtivat hienoiseen vihreään. Englantilainen pyyhki otsaltaan hikeä hienostuneeseen silkkinenäliinaan ja hymähteli kiukkuisena. Lilja kaivoi eväitä pikkulaukustaan, mutta huomasi niiden kadonneen. Lipevä laivapoika sen sijaan mussutti kinkkukerrosleipää, juuri sellaista minkä Lilja oli aamulla pakannut itselleen. Mokomakin huijari, Lilja äkisi mielessään ja istuutui  puisen koksilaatikon päälle.
        
"Vene kallistuu, rajusti," huudahti Rebecca, joka oli jäänyt kannelle ihmettelemään myrskyävää merta. Hänen jalkansa lipesivät sateen liukastamalla puulla ja hän kaatui älähtäen. Sukkahousut ratkesivat polvesta ja ihoon repeytynyt haava tihkui kirkkaanpunaista verta. Calle ojensi kätensä vaimolleen, mutta kaatui itsekin, kun seuraava aalto vavisuttti pikku turistilaivaa. Rebecca kieri kannella ja yritti epätoivoisesti saada otetta kannen ulokkeista. Meri velloi raivoisasti ja aallot löivät laivan yli yhä uudestaan ja uudestaan.  Laiva oli kaatumaisillaan.
  Rebecca oli viimeinkin päässyt jaloilleen, kun se iski. Se pirstoi kaiken suunnattomalla voimallaan, tuntematta sääliä. Mikään ei jäänyt turvaan veden valtavalta voimalta.
  Hyökyaalto oli kaatanut laivan, rusentanut kuin keski-ikäinen mies kaljatölkin. Puunpalasia kellui kaikkialla. Lasipulloja kellui kaikkialla. Ihmiset olivat meren armoilla kaukana sivistyksestä ja pelastajista.
       Laivan ruori kellui kaiteenpalaseen tarrautuneen Rebeccan ohitse. Sen kolahtaminen Rebecan kasvoihin sai hänet valpastumaan. Rebecca pälyili ympärilleen ja tilanne alkoi pikkuhiljaa valjeta hänelle. Laiva on pirstana. Missä me olemme? Mitä on tapahtunut? Ovatko muut elossa? Kysymykset risteilivät hätääntyneen naisen mielessä. Rebecca katsahti ympärilleen ja näki vaaleatukkaisen tytön tarrautuneena puulaatikkoon. No, ainakin tämä oli hengissä, vaikka näyttikin sangen kylmettyneeltä ja kauhistuneelta. Rebecca tunnisti tytön siksi suomalaiseksi Liljaksi. Myrsky raivosi yhä, eikä Rebeccan ollut helppoa uida tai pysyä pinnalla. Hän sai merivettä suuhunsa ja kamppaili selvitäkseen. Vähitellen Rebecca havitsi muitakin pelastuneita. Ainakin laivapoika, englantilaisnainen ja muuan pikkupoika kelluivat aalloilla huitoen käsillään. Callea ei näkynyt. Kylmä pelko syöksähti Rebeccan sisuksiin. Se kuritti häntä, raasti hänen sydäntään kouristellen. Missä Calle on? Rebeccan sisin myrskysi aivan yhtä hurjasti kuin kesytön valtameri. Rebecca oli jo vajoamassa epätoivoon, kun hän kuuli kutsuttavan nimeään. Kutsuja oli Calle.
   
 Kao ui kohti pientä, märkää myttyä. Myttyä, joka päästi satunnaisia äännähdyksiä ja josta kurkottivat pienet, pulleat sormet. Kao oli taitava uimari ja taisi myös hengenpelastuksen. Lapsi olisi saatava turvaan, joten Kao nappasi kiinni hänen punaraidallisesta hellemekostaan. Tyttö oli ehkä kaksi-kolmivuotias ja itki lohduttomasti. Kao purskautti vettä lapsen keuhkoista ja alkoi hinata tätä kohti isompaa laivankappaletta. Siinä he voisivat levähtää hetken ja odotella pelastajia. Jos sellaisia olisi edes tulossa.
   Ensimmäistä kertaa koko uransa aikana Kao alkoi katua sitä, etttei ollut rekisteröinyt laivayritystänsä. Olihan maine levinnyt kuulopuheidenkin väliyksellä, ja viranomaistenkaan kanssa ei ollut tullut vaikeuksia. Olisiko pelastusta luvassa? Näkyisikö edes rantaa?
   Kao työnsi pikkuisen puulautan päälle ja tiiraili horisonttiin. Kuin ihmeen kaupalla hän havaitsi rantaviivaa, mutta se oli liian kaukana. He eivät jaksaisi uida niin pitkää matkaa, kun myrsky ei osoittanut laantumisen merkkejä ja kaikki olivat märkiä ja kylmettyneitä. Kaon ajatustyön katkaisi hirvittävä tuskanhuuto.  Se karkasi laivapojan huulilta. Poikaraukka oli saanut pitkän viiltohaavan kylkeensä ja suolavesi lisäsi sietämätöntä kipua. Onneksi poika ei ollut vaipunut shokkiin vaan ui tuskastaan huolimatta kohti Kaon ja pikkuisen tytön lauttaa. Se sai Kaon ajattelemaan muittenkin pelastamista. Olihan hän kapteenina vastuussa matkustajista. Sitäpaitsi Lotuskin kellui tuolla aalloilla, ehkä loukkaantuneena tai jopa hukkuneena. Kao sukelsi päättäväisenä tappaviin aaltoihin.
  Ensimmäisenä Kao löysi suomalaisen Liljan ja Rebecca-naisen hänen luotaan.  He kykenivät puunpalastensa avulla uimaan hylylle. Heiltä Kao sai myös kuulla pelastamansa tyttösen nimen, Delilah hän kuulemma oli. Rebeccan mies Calle löytyi myös ja tahtoi yrittää auttaa. Yhdessä miehet lähtivät taistelemaan aaltoja vastaan.

Patrick yritti kauhoa monimetrisen aallokon seassa eteenpäin ja löytää jonkun, edes jonkun, jotta hän tietäisi, ettei ollut ainoa henkiinjäänyt. Pahanmakuista suolavettä tuli jatkuvasti hänen suuhunsa, ja jalkoja särki uimisesta. Patrick ei ollut koskaan aiemmin uinut meressä, eikä edes pikku järvessä. Pojan käsiä alkoi jo väsyttää vimmatusta räpiköinnistä, ja isää ei näkynyt vieläkään. Isi! Isi! Patrick alkoi olla jo epätoivoinen, kun tunsi karheiden, päättäväisten käsien otteen vyötäröllään. Pelastus! Pelastaja oli saapunut! Olisiko se isä? Patrick huudahti ilosta ja meri ei tuntunut enää niin vihamieliseltä kuin heti sitten. Ilonpito katkesi kuitenkin, kun Patrickia puhuttelikin aivan vieras mies. Kieli oli yhtä outo kuin mieskin. Mies kietoi tanakat kätensä hänen ympärilleen ja rauhoitteli poikaa vieden tätä samalla kohti suurta puunkappaletta, jonka päällä istui muita ihmisiä: nainen piteli sylissän kirkuvaa pikkulasta, ja nuori mies makasi velttona Patrickia vanhemman vaalean tytön vieressä. Laivan kapteeni hinasi parhailleen kannenpalaselle nuorta poikaa. Pelastaja istutti Patrickin pikku lautalle ja syöksähti auttamaan ryvettyneen näköistä, ehkä joskus hienostuneelta näyttänyttä rouvaa. Jokin naisessa sai hymynpoikasen hiipimään Patrickin vakaville pikku kasvoille. Patrick nojasi takana olevan naisen olkapäähän ja nukahti...

     Ensimmäinen havainto, jonka Patrick teki herättyään, oli se, että lautta liikkui. Liikkui? Myrsky oli laantunut jo tuntuvasti, mutta silti hänestä tuntui, että he olisivat liikkuneet, niin kuin joku olisi vedellyt laivankappaletta näkymättömästä narusta. Karikko, johon vielä äskettäin olivat lähimmmät aallot hakanneet, olivat häipyneet näkyvistä, ja tilalla oli keltainen hiekkasärkkä. Silloin kaukana siintänyt ranta avautui nyt heidän eteensä.
" Merivirta! Jumalalle kiitos!" huusi mies Patrickin takana. Lautalle oli kertynyt lisää väkeä. Kaikki näyttivät likaisilta ja uupuneilta. Monella oli mustelmia ja naarmuja tai jotain pahempaa.
   Lauttapahainen karahti hietikolle ja ihmiset alkoivat valua rannalle. Patrick laahusti perässä, vaikka hänestä tuntui, että jalat olisivat metrilakua. Isää ei näkynyt. Miksi isi ei oo täällä? Isä? Isä! Hiekka oli pehmeää ja liukasta Patrickin jalkojen alla. Häntä väsytti niin kovin. Silmät tuntuivat lupsahtavan kiinni,  vaikka hän sitkaasti kuin robotti tallusti eteenpäin. Hänen edessään oleva englantilaisrouva tonki käsilaukustaan pahoin vettyneen nenäliinan ja pyyhki sillä hermostuneesti kasvojaan. Nainen tuhahteli välillä kauhuissaan ja kompuroi omiin jalkoihinsa. Patrickia alkoi taas naurattaa, vaikka isä olikin ties missä ja häntä väsytti. Olihan myrsky sentään jo hellittänyt otettaan, eivätkä aallot enää seitsenmetrisinä hakanneet heitä. Sen sijaan tuuli oli edelleen melko kova ja satoi kuin saavista kaataen. Kylmät väristykset kulkivat Patrickin selkärankaa pitkin. Vai että trooppista lämpöä. 
        

Lilja Kukkola oli herännyt jo varhain aamulla nauttimaan toiseksi viimeisestä Thaimaan -lomapäivästä. Hän odotti innolla päivän laivaristeilyä ja mietti, mahtaisiko nähdä merellä valaita tai edes hylkeitä. Laiva lähtisi satamasta kahdeltatoista ja mikä parasta, Lilja saisi matkustaa kaksin isänsä Pertin kanssa ja hänen ei tarvitsisi sietää pikkusiskoaan tai kuunnella äidin hössötystä.
  Muitten herättyä hän meni aamupalalle, kävi äitinsä kanssa ostoksilla paikallisella torilla ja laittoi eväät matkaa varten. Tuulipusakan ja lenkkitossut Lilja pakkasi mukaan siltä varalta, jos merellä olisikin kylmä. Pertti katsahti rannekelloaan ja tokaisi: " Pitänee lähteä, kello on vartin yli yksitoista ja meidän pitää kävellä satamaan. Essi-sisko etsi vielä huivinsa, ja sitten lähdettiin.
  Satamassa puhalteli virkistävän viileä tuuli, joka teki tukahduttavan kuumasta auringonpaisteesta edes jotakuinkin siedettävän. Laiva, joka oli nimetty Lootuskukaksi omistajan nuoren vaimon mukaan, keinui lempeillä aalloilla ja sieltä kantautui iloisen rupattelun ääni, monien kielien kimara. Lilja nyrpisti nenäänsä satamassa leijuvalle eltaantuneen kalan löyhkälle. Hän astui Lootuskukan kiiltäväksi puunatulle puukannelle ja istahti kovalle, kirkkaanoranssille muovipenkille ja katseli, kun isä tinki nuoren paikallismiehen kanssa lippujen hinnasta. Mies oli komea ja hyvin nuori, auringossa paahtunut merenkävijä. Vaikka hän oli Liljaa ainakin viisi vuotta vanhempi, Lilja huomasi katselevansa Wu Taoksi itsensä esitellyttä nuorukaista ihastuneena.
  Laiva alkoi pikkuhiljaa täyttyä turisteista ja pian nuori mies, se sama, joka oli toiminut lipunmyyjänä, irrotti touvit laiturista ja ilmoitti huonolla englannilla laivan lähtevän. Lilja ja isä vilkuttivat Essille ja äidille, jotka lähteivät kävelemään kohti suurta toria. Pertti ohjasi tyttärensä raidallisen markiisin alla olevalle puupenkille ja tilasi Liljalle banaanilimonaadia ja kahvin itselleen. Kotvasen kuluttua pöydän äären istahti ruotsalainen pariskunta, joilla oli mukanaan Liljan ikäinen poika ja pikkuruinen tyttölapsi, ehkä vain vuotias. Vanhemmat kertoivat nimikseen Gunilla ja Sven Jönsson, poika esitteli itsensä Rolfiksi ja sisarensa Maritiksi.
   Perhe kertoi olevansa maailmanmatkaajia ja että he olivat jopa asuneet Japanissa ja Australiassa. He olivat käyneet ihmeellisissä maissa, seikkaileet niin Meksikossa kuin Islannissa ja tavanneet kirahveja ja virtahepoja Keniassa. Perheen isä oli ruotsalaisen matkatoimiston omistaja ja kävi aina perheensä kanssa katsastamassa kohteet, ennenkuin alkoi järjestää matkoja niihin. Hänellä oli matkalaukku, joka oli liimailtu täyteen värikkäitä tarroja kaikista maista ja maailmankolkista. Lilja kuunteli hölmistyneenä kertomuksia. Hän oli kuvitellut olevansa oikea maailmanmatkaaja, olihan hän matkaillut Mallorcalla, Ruotsin-laivalla ja autolomalla Keski-Euroopassa. Mutta vielä mitä! Jönssoneihin verrattuna hän oli pelkkä pahainen kyläharakka. Liljaa alkoi kismittää, ja hän meni muka kiikaroimaan merilintuja veneen laidalle, mutta oikeasti hän kehitteli mielessään tarinoita, joita voisi kertoa seuraavalle pöyhkeilijälle.

    Turistilaivan omistaja, nuori mies nimeltään  Kao Wo Hing, nojaili tyytyväisenä pikku turistipurtilonsa ruoriin. Laiva oli täpötäysi, ja turisit ostelivat kahviosta juomia ja aurinkorasvaa paahtavan päivän varalle. Kaon liiketoimet olivat sujuneet viime aikoina mainiosti. Lännestä oli suorastaan pursunnut maksavia asiakkaita, jotka tahtoivat tulla laivamatkalle katselemaan kauniita maisemia ja luonnon ihmeitä. Nyt hänellä oli jopa ollut varaa palkata laiva-apulainen, josta kyllä oli ollut paljon hyötyä. Wu Tao oli keventänyt Kaon ja hänen vaimonsa Lotuksen työtaakkaa kovasti, ja hän vaati palkakseen ainoastaan ylläpidon ja nukkumasijan. Näillä tuloilla Kao sai varmistua siitä, että hän voisi tulevaisuudessa elättää vaimonsa ja pienokaisen, jonka Lotus synnyttäisi muutaman kuukauden kuluttua.
        Kao käänsi laiskasti ruoria, sylkäisi yli partaan ja alkoi hyräillä isältään oppimaansa härskiä merimieslaulua. Hän saattoi kuulla, kuinka Lotus palveli turisteja ja opasti heitä katselemaan delfiiniparvea, joka leikki riemuissaan kello kahdessa. Kaukana horisontissa seilasi muutama mustanpuhuva pilvi, mutta  Kao ei ollut huolissaan. Nyt oli ihana joulukuinen päivä, ilma oli paratiisimainen ja afäärit kukoistivat.  Muutama satunnainen kuuropilvi ei voinut haitata mitenkään, merellä oli niin upeaa, että Kaosta tuntui melkein pahalta ansaita rahaa työstä, josta hän niin kovin nautti. Matkailijoiden lasten riemukkaat kirkaisut delfiinien hyppiessä saivat Kaon suorastaan loistamaan onnesta.

Rebecca katseli laivanpartaalta alas turkoosiin mereen. Juuri laivan kyljessä purjehti suuri, valkoinen meduusa, joka levitteli lonkeroitaan ja rihmojaan veteen. Vielä kymmenen vuotta sitten Rebecca oli ollut tavallisen norjalaisperheen toiseksi nuorin lapsi, josta oli odotettu tulevan Volvon tehtaan työläinen tai sellaisen vaimo. Vaan ei. Kuusi vuotta sitten Rebecca oli kohdannut Callen, yritteliään oslolaisnuorukaisen. Yhdessä he olivat alkaneet tuoda maahan riisiä. Nytkin he olivat työmatkalla Thaimaassa, ja koska Calle oli yrityksensä johtaja, hän oli saanut keploteltua vaimonsa mukaan.  Sinä päivänä olisi kuulunut olla riisinviljelytiloilla vierailua, mutta Calle oli tavannut edellisenä iltana satamakapakassa Lootuskukan omistajan, Kao Wo Hingin, ja yhdessä juopuneet miehet olivat sopineet laivamatkasta. Siispä sinä aamuna Rebecca oli pukenut ylleen heleänvihreän, hienoimman hameensa ja thaimaalaisen olkihattunsa, jonka hän oli ostanut edellisenä päivänä torilta.
    Calle jutteli niitä näitä tapaamansa englantilaisen pariskunnan kanssa. Hän ihmetteli, miten nämä kaksi ihmistä saattoivat olla tylsistyneitä näin ihmeellisellä matkalla. Mainingit hellivät purtilon laitoja ja kaukana näkyi delfiinien hyppiviä hahmoja aaltojen seasta. Taivaalla näkyi vain muutama pilvi, ja tuulenvire puhalteli niitäkin pois näköpiiristä. Mitä siitä, vaikka ne olivatkin tummanpuhuvia. Tuskinpa ne päälle tulisivat.

Roger Holmes kuunteli puolella korvalla gorillan näköisen norjalaisjuntin höpinää. Mies se sitten jaksoi paasata. Alice ja hän olivat nyt kauan kaivatulla lomalla Thaimaassa, vaikka matka olikin maksanut Rogerin monen kuukauden palkat. Hän ujutti kätensä vaimonsa vyötäisille ja kuiskaili hiljaa tämän korvaan. Alicen yllä oleva kaunis, villikuosinen uutuusmekko hulmusi viehkeästi merituulessa. Roger oli jättänyt pukunsa takin hotelliin, ja hän alkoi pian toivoa, että kiiltonahkakengät ja pitkät prässihousut olisivat myös jääneet hotellihuoneen saranoista narajavaan vaatekomeroon. Hänellä oli todella kuuma, joten hän heitti knallihattunsa ilmaan. Tuulenpuuska tarttui siihen, pyöräytti sen muutaman kerran ympäri, nosti korkealle ilmaan ja viskasi mereen. Norjalaishoukka ei edes huomannut tätä ikävää tapahtumaa, vaan kyseli jatkuvasti Englannin teemarkkinoista. "Sitä teidän Earl Grey -laatua voisi tuoda Norjaankin. Sehän jo haiskahtaa hyvältä bussiness-hommelilta, eikös juu?" Calleksi itsensä esitellyt raakalainen kertoili, eikä Roger enää lainkaan ihmetellyt, miksi miehen taloustilanne ei ollut niin hyvä.
"Delfiinejä, katsokaa", kiljui ehkä kahdeksanvuotias poika laivan partaalta. Isä painoi kätensä pojan suulle. "Ei kaikesta tarvitse huudella, kyllä ihmiset itsekin näkevät", hän sanoi ja pörrötti Patrickin hiuspehkoa. Poika katseli ihmeissään näiden pikku valaiden leikkiä. Donald oli onnessaan, kun Patrick iloitsi viimein jostakin. Melkein vuosihan siitä jo oli, mutta poika kaipasi yhä äitiään, joka oli lähtenyt toisen miehen matkaan ja vieläpä Australiaan asti. Donald oli lähtenyt vaimonsa perään, mutta hän oli saanut kuulla Sydneyssä, että Mary oli jo muuttanut pois maasta. Minne, sitä ei tiennyt kukaan. Donald oli nostanut tililtään lisää rahaa ja lentänyt poikansa kanssa Thaimaahan, jotta voisi rauhoitella hermojaan ja toipua vaimonsa aiheuttamista kärsimyksistä hänelle ja pikku Patrickille.
    "Isi, onko tuo semmoinen cumulus-pilvi?" kysäisi Patrick ja osoitti lokkien täplittämälle taivaalle. "Ei, ei ole. Se on sadepilvi", sanoi Donald valheellisesti. Hän oli ammatiltaan  meteorologi ja tiesi heti pilven nähdessään, että se oli trooppinen, raju myrsky, muttei halunnut huolestuttaa lasta tai muita matkustajia. Hän kuitenkin käveli pois laivan partaalta ja päätti lähteä varoittamaan kapteenia. Hän toivoi, että henkilökunta ymmärtäisi englantia, sillä Donald ei osannut muita kieliä lainkaan. Hän ei yksinkertaisesti tarvinnut muita kuin kotikieltään, koska hän oli periamerikkalainen, perinteinen mies.
Herman ja Anne kävelivät laivan kannella pikku Lisettensä kanssa. Lisette silmäili pelastusvenettä juuri sillä tavalla kuin pienet lapset katsovat jotain, joka kielii vaarasta. Hollantilaisperhe oli juuri poistunut kapteenin pitämästä pikku tiedotustilaisuudesta. Matkustajia oli siellä varoitettu lähestyvästä rajuilmasta, joka saattaisi aiheuttaa kovaa merenkäyntiä ja ehkä jopa yöksijäämisen lähimpään saarelaiskylään. Herman ei uskonut, että kapteeni puhui ihan totta. Kaikkihan saattoivat nähdä, että asutusta eikä edes saaria näkynyt mailla halmeilla. Varmuuden vuoksi hän oli kuitenkin käskenyt Lisetten syödä pahoinvointipillerin ja laittamaan collegepuseron päälle. Herman pelkäsi pahoin, että taivaan peittämistä mustista pilvistä olisi todellista vaaraa. Hän aavisti, että laivamatka saattaisi muuttua vaaralliseksi noiden pilvien myötä. Herman kuvitteli perheensä hytisemässä pikkuruisessa pelastusveneessä ja se sai hänet kertomaan epäilyksistään Annelle. " Taas sinä ajattelet pahinta, etkö osaa rentoutua edes lomalla? Työsi hälytyskeskuksessa on saanut sinut vainoharhaiseksi," Anne tuhahti ja karisti tupakkansa tuhkat mereen. Lisette oli tarrautunut isänsä käteen ja hänen pilkullisessa hellehatussaan oli muutama sadepisara. Anne katsahti merelle. Aallot olivat kohonneet vaahtopäisiksi ja pilvet peittivät auringon. Raskaat, tummanharmaat ukkospilvet.  Ne saivat Annenkin pusertamaan kätensä tiukasti laitakaiteeseen ja vilunväreiden aalto pyyhkäisi hänen lävitseen.